Lumeen peittynyt

valkea maa

hohtaa valoa

valtaisaa.

Heikot varjot

sen harsollaan peittoaa.

Näkyy lävitse

valkea,

hohtava maa.




Pimeä ilta

tähdet kaukana, korkealla.

Niiden tuike

on kauniina

hangen helmiä vasten.

Pimeässtä pilkistää 

monta ystävää,

toivoa antavaa,

viesti lähettäjää.





Ihailen usein talven kauneutta, valon kimallusta hangilla, pimeän tuomaa hiljaisuutta ja rauhaa, tuhansia tähtiä taivaalla. Kuinka kiitollinen olenkaan noista luonnon ihmeistä.

Hiljaisuus ja hiljentyminen antaa meille myös paljon. Siitä muodostui runo "kuuntele".





Kuuntele,

hiljaisuudellakin on ääni.

Kuuntele,

miten lempeä

ja hoivaava se on.

Kuuletko,

tuo ääni rauhoittaa,

se ymmärtää ja tuudittaa?


Kuuntele,

hiljaisuudellakin on ääni.

Kuuntele,

miten se tarkasti kyselee.

Kuuletko,

tuo ääni selvittää,

se haluaa tietää ja ymmärtää?


Kuuntele,

hiljaisuudellakin on ääni.

Kuuntele,

se ohjaa sinut lähelle itseäsi.

Kuuletko,

tuo ääni on tuttu,

se koskettaa lempeästi sisintäsi?